ylitalot.net

Valokuvatorstain 49. haaste oli tällä kertaa sen verran monisäikeinen, että sitä on vaikea tiivistää yhdeksi sanaksi. Kuvaus menee seuraavasti:

“Oliverille kukat ovat aina olleet paitsi rakkauden, myös elämän ruokaa. Kukat joita voi katsella ja haistella, joiden kanssa voi elää niiden lyhyen elinkaaren ajan, ne ovat oma nautinnon lähteensä, loputtoman antoisa. Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka eivät rakasta kukkia tai pitävät niitä vain somisteina, kuten koristetyynyä tai jotain Hummelin posliinihahmoa. Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka pahoinpitelevät kukkia saadakseen uutetta jota sitten hierovat ihoonsa kuin sotasaalista ja jättävät jälkeensä teurastettujen kukintojen raatoja. Hän tietää että nämä ovat äärimmiäisiä, dramaattisia näkemyksiä eikä siksi puhu niistä kovin usein, mutta häntä ihmetyttää, että maailmassa jossa mielihyvä on niin vähissä, ihmiset eivät näe kukkia osana ratkaisua, eivät tajua että oppimatta jäänyt läksy niiden ihanuudesta erottaa ihmiset toisistaan, ihmiset ja maan toisistaan, ihmiset ja iankaikkisen toisistaan.”

Jean Hanff Korelitz, Valkoinen ruusu (Tammi 2006, suom. Laura Jänisniemi)

Minulla on tähän tarjolla nyt pari kuvaa, joista ensimmäinen on klassinen kukkakuva ja toinen on hiukan enemmän symbolinen.

Vuonna 2005 Karhunkierroksella vaeltaessa tuli matkan varrella seurailtua suopursun nuppujen tilannetta. Juuman tienoilla löytyi aurinkoinen harju, jonka laella suopursu oli jo puhjennut kukkaan. Kun sitten yhden suopursun kukista löytyi kukkakärpänen, niin sitä piti välittömästi alkaa kuvaamaan.

Jos alkuperäistä viestiä tutkitaan symbolisemmin, niin mm. UNESCO:n erilaiset maailmanperintökohteet ovat monesti kaikenlaisten muutospaineiden ympärillä, kun ympäröivä yhteiskunta haluaa turismin tai teollisuuden puitteissa kehittyä ja maailmanperintökohteet jäävät yhä tiukemmin puristuksiin. Kukka-analogiaan rinnastettuna tämä hiukan ontuu siltä osin, että näiden kohteiden kohdalla se elinkaaren mahdollinen päättyminen on lopullinen isku. Samalla se kuitenkin sopii niihin, koska näiden perintökohteiden kohdalla täytyy löytää jotain kompromisseja, joissa paikallinen yhteiskunta pääsee hyötymään näistä kohteista ilman, että ne tahtomattaan pilaavat kasvun mahdolliseksi tehneen kohteen.

Kaikista mahdollisista kohteista itselleni nousi ensimmäisenä Machu Picchu mieleen. Machu Picchun alapuolella laakson pohjalla on kasvava kaupunki, josta tulee ruma ajotie. Tietyssä mielessä tuo ajotie on ruma arpi rinteessä, mutta ilman sitä Machu Picchu olisi monella liian vaivalloinen ellei jopa mahdoton kohde saavuttaa ja siinä mielessä se vain pitää hyväksyä. Peru on kuitenkin tehnyt paljon Machu Picchun luonteen kunnioittamiseksi sikäli, että mm. helikopterilennot alueella olivat ainakin vuonna 2003 kiellettyjä, minkä seurauksena Machu Picchun alla olevaan kaupunkiin pääsi vain joko vaeltaen tai junalla.

Lisää valokuvia: Karhunkierros, Peru ja IncaTrail (28.10-9.11.2003)